Tiedän että kouluasiat ovat tärkeitä ja ne herättävät usein voimakkaita tunteita. Tämä on mielestäni ihan oikein. Palveluiden pitää olla kuntalaisille tärkeitä ja tarvittaessa niitä pitää olla valmiita puolustamaan, mikäli peruspalvelut ovat uhattuna.

Pieksämäen kaupungilla oli viime valtuustossaan edessä koulupäätös, jonka seurauksena oltaisi päätetty mm. joidenkin seudun kyläkoulujen lakkauttamisesta. Tarjottu esitys olisi lisäksi lakkauttanut, kaupungin pienen ala-koulun Tahinniemestä. Paikallislehti uutisoi Tahinniemen nousseen kouluratkaisu kokonaisuuteen, kun asioita tarkasteltiin kokonaisuutena.

Tahinniemen koulun lakkauttamisuhka on saanut aikaan ymmärrettävästi suurta vastustusta. Kansan liikehdintä on asiassa ollut kova äänistä. Joten kaupungin päättäjätkin havahtuivat. He tekivät päätöksen jättää koulupaketti vielä pöydälle seuraavaan valtuustoon.

Oma mielipiteeni on se, että tätä asiaa on vitkuteltu jo tarpeeksi kauan. Alunperinhän asia piti päättää jo syyskesällä, mutta se siirrettiin loppuvuoteen. Nyt sitten asiaa lykätään vielä. Ihmettelen miksi valtuustoon piti tuoda taas hiljalleen muutettu esitys, jossa oli Tahinniemen koulu lakkauttamislistalla. Eikö aiemmin valmisteltu malli olisi kelvannut?

Osoitan kritiikkini asioiden valmisteluun. Se ei voi toimia niin että kansalaismielipide joka kerta vaikuttaa viime hetken päätöksiin, joko niin että päätöksenteko lykätään kunnes saadaan paranneltua esitystä tai kunnes kritiikki laantuu. Ei tällainen ole vastuullista hallintoa. Asiat valmistellaan kerralla kunnolla. Toki yllättäviä asioita voi ilmetä, kesken valmistelun, jotka pitää ottaa huomioon. Mutta hei, ei se että ihmiset vastustavat kovaäänisesti Tahinniemen koulun lakkauttamista ole voinut olla kenellekään mikään yllätys. Olisi tämä asia pitänyt ottaa huomioon jo aiemmin. Nyt päättäjät, älkää pakoilko vastuutanne, vaan tehkää tarvittavat päätökset, jotta niistä voi sen jälkeen käydä poliittista keskustelua.

Päätösten valmistelun taso aiheuttaa hieman epäilyksiä, jos koulupakettiin tuodaan viime hetkillä uusia palasia, eikä päätöksiä näiden esitysten mukaisesti tehdäkään ajallaan.. Tämä olisi mielestäni asia joka pitäisi kyseenalaistaa kansalaisten toimesta enemmän. Kuinka tasokkaita päätöksiä kaupungin päättäviltä elimiltä tulee?

 Kesälahden kuntaliitos on neuvotteluvaiheessa. Käsitykseni mukaan suunta ei ole vielä täysin selvä vaan Kesälahti kartoittaa erilaisia vaihtoehtoja. Yhdeksi vaihtoehdoksi Kesälahdella on noussut kuntaliitos Savonlinnan kanssa. Tämä kuntaliitos ylittäisi maakuntarajat ja näin ollen luonnollisesti kasvattaisi Etelä-Savon maakuntaa noin 2400 asukkaalla.Uskoisin Savonlinnan toivottavan Kesälahden varsin tervetulleeksi Etelä-Savon maakuntaan. Toinen asia on kuitenkin se, mitä sellaista Etelä-Savo ja Savonlinnan seutukunta pystyy pienelle Kesälahdelle tarjoamaan, mitä ei pystyisi Pohjois-Karjala tai Keski-Karjalan seutukunta tarjoamaan?

Sanomalehti Karjalaisessa on oltu erityisen huolissaan kesälahtelaisten terveyspalveluista. Siksipä seuraavassa muutamia etäisyyksiä erityssairaanhoitoa tarjoaville paikkakunnille.

Kesälahdelta Joensuuhun on matkaa 92 kilometriä. Joensuussa sijaitsee Pohjois-Karjalan keskussairaala, josta saa erityissairaanhoidon palveluita. Itä-Savon keskussairaala sijaitsee Savonlinnassa. Savonlinnaan on Kesälahdelta 69 kilometriä. Sen sijaan Mikkeliin, Etelä-Savon maakunnan pääkaupunkiin Kesälahdelta tulee matkaa 174 kilometriä. 

Kaavaillut yhteisen Itä-Suomen sairaanhoitopiirin perustamisesta osaltaan ratkaisisi mahdolliset pulmat sairaanhoitopalveluiden saannista myös kesälahtelaisten ohella. Silloin kunnan maakunnallisella sijainnilla ei pitäisi olla niin suurta merkitystä kuin nyt. Pääasia että kunta sijaitsisi Itä-Suomen sairaanhoitopiirin alueella.

Sanoisin että Kesälahden suunnitelmat maakuntarajat rikkovasta kuntaliitoksesta ovat varsin rohkeita. Enemmänkin kannustaisin hakemaan näitä uusia ja ehkä yllättäviäkin suuntia kuin sanomalehti-Karjalaisen tapaan torppaisin tällaiset haaveet. 

Onhan totta, että Kesälahden kuntaliitos Savonlinnan kanssa varmasti aiheuttaisi uudelleen järjestelyjä monessakin asiassa. Entiset yhteistyösiteet esimerkiksi Kiteen kanssa eivät ainakaan kaikilta osiltaan säilyisi ennallaan, mutta toisaalta uusia syntyisi ehkäpä Punkaharjun tai Kerimäen kanssa. Todennäköisesti myös nykyisenlaisesta maakunnallisesta yhteistyöstä Keski-Karjalan ja koko Pohjois-Karjalan kanssa pitäisi luopua, mutta näidenkin osalta tilalle tulisi uutta. 

Jotenkin tuntuu hieman oudolta Karjalaisen kirjoitus, jossa on verrattu Kesälahden nykytilaa ja mahdollista kuntaliitosta Savonlinnaan. Jos kerran totuus on se, että Kesälahden kunta ei halua tai pysty jatkamaan itsenäisenä, eikö hedelmällisempää olisi vertailla erilaisia kuntaliitosmalleja? 

Mahdollisuus kuntaliitokseen jonkin Etelä-Karjalan kunnan, esimerkiksi Parikkalan kanssa tuntuisi myös mahdolliselta. Vai haluaako kesälahti kerralla suuren kuntakumppanin. Imatralle matkaa olisi 108 kilometriä. Ei siis huomattavasti pidempi matka kuin Joensuuhun. Joten ehkäpä yhdistymistä Imatrankin kanssa olisi syytä harkita ja hakea yhteistyösuuntaa myös Etelä-Karjalasta. 

Minusta sitä mitä voi vertailla, ilman että tietää kuntaliitosvaihtoehtojen tarkempia sisältöjä on se, millainen maantieteellinen asema Kesälahdelle tulisi minkäkin maakunnan osana. Kesälahden kunnan kautta Etelä-Savo saisi käsittääkseni yhteistä rajaa Venäjän kanssa. En tiedä voitaisiko tätä hyödyntää muutoin kuin imagollisesti. Kesälahti tuntuu olevan tärkeä myös Keski-Karjalalle, joka tarvitsisi Kesälahtea, jotta alueen väestömäärä säilyisi 20 000:ssa. Etelä-Karjalaa tunnen huonoiten, mutta kuvittelisin sillekin olevan jotain hyötyä Kesälahden saamisesta omalle alueelleen.

Ymmärrän oikein hyvin että maakuntalehden tehtävä on puolustaa viimeiseen asti oman maakuntansa etua, mutta eikö silti kuntaliitosasioissa voisi pyrkiä jokseenkin analyyttiseen, useammat vaihtoehdot huomioivaan journalismiin, eikä vain esitellä jutussa niitä asioita, jotka Kesälahti menettää jos se uskaltaa valita toisen maakunnan. Ainahan voi rakentaa uutta.

Olisi ollut myös mielenkiintoista, jos Karjalainen olisi spekuloinut esimerkiksi mahdollisuutta Kesälahden ja Kiteen kuntaliitoksesta suoraan, eikä tehnyt sitä rivien välistä. Maakuntalehden tehtävänä on myös uskaltaa sanoa asioita suoraan. Sellaista lehteä minä arvostaisin.

 Kun katselee Paavojen, Saulin ja Pekan touhuja, tekisi mieli huutaa, että ei, ei noin. Älkää kampanjoiko noin. No ajattelin verrata presidenttikokelaidemme asemaa työnhakijan asemaan, mutta myönnän kyllä että presidentin virka on erilainen kuin mikä tahansa työ tai virka. Tehtävät ja vastuu ovat eri luokkaa kuin missä tahansa muussa työssä. Mutta sitä suuremmalla syyllä tarvitsemme pätevimmän saatavilla olevan tyypin hoitamaan tehtävää.

Tässä kirjoituksessa en aio hehkuttaa yhdenkään presidenttiehdokkaan paremmuutta. Tuon esiin vain sen käytöksen, jolla valtakuntamme ykköspoliitikot yrittävät päästä tärkeään tehtävään. Minusta on hieman ylimielistä tulla kiertueelle kaupunkiin tai paikkakunnalle,  jossa ei muuten kävisi ja pitää paikalla luento, jossa esittelee omia näkemyksiään maailmasta. Luento perustuu ehdokkaan itse koostamaan kokonaisuuteen, siten että siitä varmasti käy esille hänen omat vahvuusalueensa.

Sitten sille tärkeimmälle, kansalaisten kysymyksille on aikaa yleensä joitain minuutteja tapahtuman lopussa, Pahimmassa tapauksessa ehdokkaallamme on niin kiire seuraavaan paikkaan, ettei hän ehdi kansalaisten kysymyksiin vastata. Mitähän mahtaisi tuumata työnantaja, jos itse menisin työhaastatteluun ja pitäisin aluksi itseni koostaman esitelmän siitä, mitä oletan kyseisen työnhoitamisen olevan ja kertoisin lisäksi missä minä olen vahva. Sitten lähtisin kiireellä, jäämättä kuuntelemaan olisiko mahdollisella työnantajallani minulta jotain kysyttävää minusta tai osaamisestani.

Niin, luulen etten saisi työpaikkaa. Kyseinen käytös antaisi minusta kylmän ja etäisen, ehkä myös omahyväisen kuvan. Kansan pitäisi haastaa enemmän presidenttiehdokkaita, kysymällä heiltä kysymyksiä, joista he eivät syystä tai toisesta luennoillaan puhu. Jos kansalaisista on merkittävää, mikä on tulevan valtionpäämiehen lempiruoka, se tieto pitäisi ehdokkaalta varmaan sitten kysyä. Presidenttihän on kansan suorilla kansanvaaleilla valitsema henkilö. Kansan on kuitenkin hyvä muistaa, että valtio-oppineiden ehdokkaiden ei saisi itse antaa liiaksi johtaa presidenttikeskustelua. Eihän presidentin virassakaan voi itse päättää millaisia töitä hoitaa ja millaisia ei. 

Viime aikoina on ollut vaikeaa olla huomaamatta, kuinka Vihreissä on tapahtunut hajaannusta. Viittaan nyt esimerkiksi sellaisiin puolueen sisällä syntyneisiin liikkeisiin kun maaseutu- tai armovihreisiin. Minusta nämä ovat omanlaisiaan kannanottoja puolueen linjalle. On siis myös olemassa jonkinverran ihmisiä jotka ovat nykylinjaan tyytymättömiä. Tosin niitä on aina. Mutta huolestuttavampaa on se, mitä tehdään Puolueessa? No sen sijaan että kritiikkiä otettaisiin vastaan, haluttaisiin kuulla, mihin ei ehkä olla tyytyväisiä, nauretaan että kohta varmaan perustetaan tuulipukuvihreätkin. 

Joo, hehe, tosi kiva, mutta millään puolueella ei olisi varaa tuollaiseen suhtautumiseen. Kyllä kansalaisliikkeen, jollaisia myös puolueet mielestäni ovat, pitäisi olla mukana ajassa ja ennen kaikkea kuunnella kansalaisia. Tämä ei taas tarkoita sitä että pitäisi olla vain populistisia mielipiteitä. Kansaa ei saa pelotella, eikä kansalle saa antaa turhia lupauksia. Mutta kyllä politiikassa pitää olla myös vaihtoehtoja. Ei kaikkien puolueiden tarvitse olla samanlaisen totuuden äärellä. Vaihtoehto-puolueen rakentamisessa olisi kuitenkin ymmärrettävä se, ettei kaikkia voi miellyttää. Linja olisi valittava selvästä, se olisi tuotava selvästi esiin ja siinä linjassa vielä kaiken lisäksi olisi pysyttävä. Myös se olisi tehtävä selväksi, että jos nykylinja ei kelpaa, tyytymättömät voivat puolueesta lähteä.

Vaikeasti ymmärrettävää on keskitien valitseminen, jossa ei oteta kantaa mihinkään, jottei loukata ketään. Siinä keskitiellä kun on äärimmäisen vaikea pysyä kun ristiriitoja tulee jatkuvasti eteen. Jossain vaiheessa olisi taas  arvokeskustelua käytävä. Ei sille niinkään pitäisi naureskella, mitä erillispuljuja, puolueiden esimerkiksi Vihreiden sisälle perustetaan vaan pitäisi alkaa miettiä, että onko oman puolueen sanoma kunnossa, että eikö jotain ryhmiä puolueen sisällä ole kuunneltu tarpeeksi? Tai sitten on tehtävä päätös, jonka mukaan pidetään puolueen nyky-arvoista kiinni ja esim. maaseutuvihreitä aletaan ohjata kepun jäseniksi ja noita armovihreitä KD:n jäseniksi. Ottajia kyllä varmaan löytyy. Eli puolueiden strategiapaperit nousevatkin tärkeäksi, sieltä sen puolueen pitkän aikavälin suunnan ja linjojen pitäisi selvitä. Sitten on tietenkin toinen kysymys, miten hyvin tämä linja on saatu tehtyä selväksi puolueen jäsenille tai niille muille mahdollisesti tuleville jäsenille tai äänestäjille.

Puolueiden linjat eivät kuitenkaan ole kiveenhakattuja, vaan muuttuvia ja liikkuvia, keskustelua puolueiden linjoista ei ensisijaisesti kannattaisi käydä julkisuudessa, vaan oikeampia paikkoja voisivat olla erilaiset työryhmät ja puolueen sisäiset elimet, jonne nimenomaan ne erimieliset ja keskustelunhaluiset jäsenet ohjattaisiin, sen sijaan, että näissä elimissä pyöritettäisiin samaa myötämielisten joukkoa, jotka siellä aina ovat olleet. Näin puolueajattelu saattaisi pysyä tuoreampana ja mahdollisia ristiriitoja saataisiin paremmin käsiteltyä. 

Ylioppilaskunta tarjoaa jäsenilleen uskomattoman määrän erilaista toimintaa. Opiskelijat muodostavat yhteisön ja ylioppilaskunta on erilaisten yhteisöjen toiminta-alusta. Vaikka tapahtumia ja toiminta on monenlaista. Ei pidä unohtaa edunvalvonnan tärkeyttä. Kuulumme yhteiseen ylioppilaskuntaan koska sitä kautta saamme tiettyjä taloudellisia etuja. Tällöin kyse on edunvalvonnasta. Usein edunvalvonta onkin se näkymätön puoli, joka jää kaikkien tapahtumien ja muun toiminnan varjoon. Se puoli, joka olemassa ollessaan kiinnostaa vain harvoja. Mutta jos edunvalvontatyötä ei tehtäisi, paljon olisi jäänyt saavuttamatta.

Minä kävin keskustelupalstalla. Siellä vängättiin loputtomasti samoja asioita. Yksittäistapauksista vedettiin koko ihmisryhmiä leimaavia johtopäätöksiä. Yhtäkkiä vähemmistöt tuntuivat yhdeltä suurelta, väärinkäyttäytyvien massalta, Se ei ollut epäselvää, että vähemmistöt eivät hallinneet oikeaa koodistoa. Ne käyttäytyivät kerta toisensa jälkeen väärin. Sellainen olisi hyvä maa, jossa laki ei olisi kaikille sama. Pitkittäin lain pitäisi olla sama, mutta ei poikittain. Virkamiehille ja politikon plantuille lain pitäisi olla sama kuin tavalliselle kansalle, mutta vähemmistöt tarvitsisivat kovemmat rangaistukset kuin enemmistö, koska vähemmistö ei muuten oppisi. Ei se ymmärtäisi että se olisi rikkonut jotain toiselle pyhää, jos siitä ei kunnolla rangaistaisi.

Mutta kunnioittavatko enemmistön jäsenetkään enemmistön kulttuuria. Sääntöjä ja pyhyyksiä? Ainakin keskenään kamppailevia säännöstöjä ja kulttuureita on olemassa.Vaalien alla huomaa, että jopa keskenään kilpailevia todellisuuksia on olemassa. Jatkuva oikeutuskamppailu rasittaa. Onneksi vaalit ovat vain kerran neljässä vuodessa.

Mikä noissa vähemmistöissä enemmistöä ärsyttää? Niiden epäkunnioittavuus. Ne eivät välitä siitä, mikä meille on tärkeää. Ne tulevat vaatimaan, että jonkin muun asian pitäisi olla meille myös tärkeää. Mutta ei muutos käy äkkiä. Joidenkin tapojen mukaan on eletty niin kauan, ettei oikein osaa ajatella asioiden toimivan toisin.

Sananvapaus toimii vanhojen tapojen mukaan. Hyvä käytös ja erilaiset käyttäytymissäännöt usein periytyvät sukupolvilta toisille. Luultavasti laitkin oikeutetaan samoin. Välillä on ihmeteltävä sitä kuinka hyvin tuo sääntöjen uusintaminen onnistuukin. Ilmeisesti auktoriteetit ovat pelottavia, kun niitä kunnioitetaan. Armeijan ympärillä kuohunut kohu oli hallinnan mielessä lähes järkyttävää. Humanistit järkyttyivät siitä, mistä asioista tasavallan presidenttiä armeijan äänellä arvosteltiiin. Ylipäällikön auktoriteetti oli pettänyt ja totunnaisia tapoja oli uhmattu esimiestä arvostelemalla. Epäkunnioittava puhekaan ei olisi niin paljoa haitannut, jos se ei olisi kyseenalaistanut ylipäällikön kykyä hoitaa tehtäväänsä. Mutta nyt se kyseenalaisti. Missä armeijalaitoksen vika piili, kun se ei ollut onnistunut upseerilleen iskostamaan päähän yhtä sotilaan makrotasoisesti tärkeintä sääntöä, olla ottamatta kantaa politiikkaan. Minä ainakn aloin ajattelemaan, mitä muita sotilaan sääntöjä kouluttaja ei ollut oppinut? Ja oliko hän mahdollisesti siirtänyt virheellisiä toimintamalleja koulutettavilleen. Armeija ei kuitenkaan ole sisäisesti huolissaan. Se ei ryhtynyt millään tavoin näyttäviin kurinpitotoimiin, jolla se olisi vähän voinut paikata yhden jäsenensä koko laitoksenpäälle kaatamaa munattomuutta. Kukaan tämän pyhän linnakkeen sisällä ei julkisesti tahtonut vaatia kelvottoman sotilaan eroa. Ei isänmaa, eikä ylipäällikkö tarvitse sellaista sotilasta, joka ei ole valmis palvelemaan maatansa vaikeissakin oloissa, joka tilanteessa kansalle ja sen johtajille uskollisina. Sellaisia sotilaita kutsutaan pettureiksi.

Jos kouluttajan julkinen arvostelu olisi kohdistunut miespuoliseen puolustusministeriin, potkut olisivat olleet vain ajan kysymys. Nyt käynnistettiin sisäinen tutkimus, joka on julkisten organisaatioiden tapa miettiä miten kiusallisista tapahtumista selvitään parhaiten.

Mutta mitä tekee suomalainen mies. Harmittelee ääneen sitä, ettei enää edes voi esimiehiään haukkua, kun joku on siitä jo tiedotusvälineille kielimässä. Sellaistako se toverihenki on?